"Siperia" opettaa?
Sanotaan, että uusista kokemuksista syntyy hyvä elämä.
Eilen veneen vinssauksessa tunnin pulikoitua etenin saunan lauteille lämmittelemään pariksikymmeneksi minuutiksi.
Tarpeeksi hikoiltuani tein sopivan haaleaa pesuvettä, jota voi kaataa sangosta niskaan viilennykseksi.
Yllättäen kunnioitetut istumalihakseni, joiden fasilitoimana olen tähän mennessä viettänyt tovin jos toisenkin leppoisasti maailman turuilla, tuntuivat syttyvän tuleen siinä yhteydessä.
Ahteriulokkeiden orvaskesi ei tuntunut sisältä päin koettuna mukavan lämpimältä, vaan polttavan kuumalta.
Tunne oli minulle uusi. Hämmästyneenä katselin ympärilleni, mistä moinen voisi johtua. Pyllistelin kiuasta kohti analysoiden josko olin ollut liian lähellä, ja mallinsin pesuveden roiskumiskulmia kiukaan kyljestä. Mikään ei täsmännyt.
Saunassa näytti myös leijuvan omituisen sankka höyrysumu puolessa huoneenkorkeudessa, mystisen symmetrisesti liikehtien. Välittömästi tämän huomattuani päättelinkin kyseessä olleen vain jonkun sortin succubus-henkiolennon suorittama harmiton seksuaalinen häirintä. Näistä en ole hermoillut aiemminkaan, joten kohautin olkia lisää kiukaaseen ja jatkoin pesuhommia Judas Priestiä hyräillen.
Muttapa: Uudella kuupallisella hailakkaa vettä tilanne toistui. Kannikkani olivat kuin liekeissä. "Breaking the Law":n letkeän poljennon sijaan päässä starttasi tuplatempolla Pecos Billin "Housuni palavat mutta voinhan silti ratsastaa".
Siinä kohtaa rohkeasti puristin itseäni hanurista ja minulle valkeni karu totuus. Mulla oli PERSE JÄÄSSÄ!
Osa kehosta siis oli löylyistä huolimatta pysynyt merkittävästi muita osia viileämpänä, jolloin viileä vesi tuntui niissä kohdin lähinnä tulilinnun maidolta. Fyysistä haittaa tapauksesta ei jäänyt, mutta siitä oppi jotain geneeristä olettamuksiensa harhaanjohtavuudesta - kannikan kautta.
Tänään asutuskeskukseen palauttani ajauduin itselleni uuteen lounasravintolaan maantien varressa. Uusi lounaspaikka on aina inspiroiva kokemus, tällä kertaa se oli varsin erityinen.
Linjastolle päästyäni huomasin, että ruokala onkin puolillaan virkapukuisia POLIISEJA!
Kuusaalainen DNA aktivoitui välittömästi. Vain parhaat Lahti-Luumäki-akselin geenit evolutiivisessa ruletissa säästänyt Juokse tai kuole -refleksi iski tietoisuuteen päällimmäiseksi. Vuosikymmenten siveelliseen käytösnormatiiviin ehdollistaminen oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä (joskin evolutiivisesti kyseenalaisesti) ja pysyin näennäisesti suhteellisen tyynenä. Näin haluan uskoa.
Tilanne pysyi vakaana niin kauan kun poliisit istuivat pöydissään paikallaan. Mutustelin muhennosta muina miehinä asiaintilaa pohtien ja vaivihkaa pälyillen toista puolta salista, joka sekin näytti koostuvan lähinnä pelastushenkilöstöstä ja siviilikytistä.
Aina kun joku poliiseista nousi pöydästä - vaikka hakemaan kahvia - hermostoni reagoi. Suu lukittui tiukan asialliseen ilmeeseen, katse kohdistui kiinteästi salaatin kruununa olleisiin persiljoihin, ääreisnäkö vahvistui ja atuloiden liike lakkasi.
Siinä kohtaa tajusin, että mullahan on taas PERSE JÄÄSSÄ! Vertauskuvallisesti tosin, mutta jäässä mikä jäässä. Ei kahta sanaa.
Tilanteen lauettua tapahtuneen integroiminen paljasti, että kokemus oli paitsi kiintoisa niin se auttoi tulkkaamaan jostain kokemuksista jääneitä solutason muistoja ja ehdollistumia. Ja pisti pohtimaan, pitäiskö mun lopettaa krooninen keskilievän ylinopeuden ajaminen.
Olen kuulemma vanha sielu.
Sanotaan, että vanhat sielut oppivat helpommalla kuin nuoremmat sielut.
Takapuolen jäätyminen kesken toimien, siinä ihan keskenään ilman suureellisia manööverejä ja edeltäviä valtavia elämänmuutoksia, on toivottavasti vanhan sielun kevennetty vastine Siperialle. Siellähän oppii ilmeisesti myös parhaiten mukautumaan universumin lainalaisuuksiin silloin kun perse jäätyy.
