Nyt emme puhu heksismistä eli eräänlaisista noituusjutuista, vaan hektiikasta eli kiireisyydestä. Infoähky, anyone? You bet my ass. Mutta katsokaa, I will give you information overload compounded, joskin tolerated.
Eilen, kun olin konttorilta tultuani vähän ennen klo 21 hädin tuskin ehtinyt hetken mielenjohteesta suorittaa osuuteni Suomen about 10000 vähittäismyyntioluttyypin kotiinostosta, kämpille päästyä asettelin etäjärjestelmät viikonlopun valmiustilaan ja aloitin rentoutumisen.
Rentouduttuani parin kolpakon verran, valaistuin, kuten yleensäkin.
Ymmärsin, että minun oli pitänyt rentoutua viikonlopun ratoksi, ja olikin suht chilliä. Sitten huomasin, kuinka olin sotannut, vaikka osaankin jo seistä ja kävellä. Rauhoittumisen sijaan olin tykittänyt arkitajunnassa oppimieni rutiinien mukaisesti tiedostamatta, dopamiiniratoja ylöspäin kiihdyttäessä - joka sortin virikkeet kämpän jokaiseen nurkkaan.
Äkkäsin, että mitä helvethiä täshä olha poka tekhemäsä.
Mulla oli seuraamani musaskenen tubevideot pitkästä aikaa töllössä pyörimässä. Sotadokkareiden katsominen oli tavoitteena iltapäivästä lähtien. Sit mulla oli työjutut edessä koneella. Paritus oli kesken luurissa, applikaatiot toisessa, voc-mittari kolmannessa, ja jäikö se neljäs vielä linjoille autoon.
Patjalla oli kirjan ekat sivut juuri luettuna, hetkeksi keskeytetty, muut tsekattavat kirjat tyrkättynä alahyllylle luettavaksi heti kun kerkeää. Ja oli työpöydällä auki pari exceliä, näytönohjaimia koneisiin tuunattavana, ja soittovehkeet päällä koska vuosikausia on olleet uudet teokset aivan huulilla kunhan vain nyt pari tuntia ehtisi allokoida.
Hävettää mainitakaan, että keittiössä oli tietysti krooniset tiskit hollilla ja pino puolitäysiä pahvilaatikoita taiteltavina nimenomaan täksi viikonlopuksi keräykseen.
Bonuksena oli köökissä myös ruudut täynnä reaaliaikaista finanssidataa, jonka perusteella voi tarvittaessa minä hetkenä hyvänsä vartissa tehdä oman ja jälkipolvien elämänsuunnan muuttavia taloudellisia päätöksiä.
Multitasking eli fokuksesta toiseen hyppiminen on pienessä hutikassa hauskaa! Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa se vie huikeisiin sankaritekoihin tai eeppisin munauksiin. Pitkäaikaisesti harjoitettuna päivittäin se kuitenkin johtaa huomiokyvyn tapamaiseen pirstaloitumiseen. Ikävä seuraus moisesta on keskittymiskyvyn romuttuminen.
Kun kapasiteettia tuntuu olevan vedättää maanista huomion jakoa rajatta niin pitkälle kuin haluaa, ilman että mikään näyttää epänormaalilta, sitä harjoitetaan surutta ja pikkuhiljaa lisätään.
Tällainen trendi on monen meidän ongelma tällä hetkellä. Latteus suoraan hevosen suusta sanoo, että netti siinä on ratkaisevassa roolissa. Mitä nuorempi on seitissä rimpuileva henkilö, sen pahempi yleensä ongelma. Sitä on vaikea huomata, sillä maailman menossa hektisesti surffaten sairaudentunto usein puuttuu.
Vaikka haluaisimme, tämä julkisena salaisuutena lilluva problematiikka ei johdu henkilökohtaisista mielenhäiriöistä. Se johtuu ajan hengestä.
Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aikomusta säilyttää tahi eskaloida tätä asiantilaa omalla kohdallani paljonkaan pidemmälle.
Aion nimittäin yksitellen lopettaa infoöverien päivittäiskäytön ja muita riippuvaisuutta tai mielenpinttymiä muistuttavia toimintoja hyvin pian. Suurten urheilijoiden tavoin meinaan ns. lopettaa huipulla. Hektiikan lopettaminen huipulla on vaativaa hommaa, sillä se vaatii juuri niitä ominaisuuksia jotka hektiikan eli hektisismin harjoittamisen lieveilmiöt ovat henkilöltä syöneet.
Jotkut ovat lopettaneet hektisismin hyvissä ajoin, heti huomattuaan sen ruman puolen, esim. poistumalla kokonaan facebookista jo toissa vuosikymmenen puolella. Tuollaista päättäväisyyttä ihailen, sillä sen tulokset ovat mittaamattomasti paremmat kuin vastakkainen vaihtoehto: Vetäminen liian pitkälle, hektiikan täydellinen voitto ja henkinen turmio. Nämä riskit tiedostaen itse kuitenkin pelaan tapani mukaan pitkää peliä ja pyrin lopettamaan mahdollisimman huipulla. Vaikka tässä nimenomaan puhutaan tapojen rikkomisesta, väitän että ihminen on pitkälti viimeistään rekursiivisten ylätasojensa meta-tapojen orja. Niiden haastaminen olisi liikaa.
Lopetan hektiikan, kuten lopetin aikoinaan tupakoinnin, tekemällä yksinkertaisen päätöksen. Siis päätöksen siinä merkityksessä, että siinä päättyy jokin asia.
Jonkun asian lopettaminenhan on oikeastaan tavanomaisen, mielessä tehtävän päätöksen vastakohta. Lopetuspäätös on asian suomenkielinen termi, mutta se ei ole kovin hyvä. Jos puhutaan perinteisestä päätöksestä, annetaan lopetettavaksi aiotulle asialle energiaa ja helposti luisutaan harhaan. Kaiken lisäksi päätös on eri asia kuin teko - tai lopettamisen tapauksessa siis tekemättä oleminen. Päätökseen jää falskin porsaan mentävä reikä. Sen takia kannattaa mielummin puhua suoraan lopettamisesta ilman päätöksiä. Ei absolutismia, ei monimutkaisia rituaaleja ja suunnitelmia, ei lopullisuutta, himoja eikä ongelmia. Just don't it.
Suosittelen samaa kaikille ystävilleni, jotka saattavat huomata joutuneensa seittiin.
Kaikille juttujen lopettaminen ei ole yhtä helppoa, kuin se olisi ollut minulle ennen kuin kerroin siitä.
Muinainen viisaus kas kun on, että paljastetut suunnitelmat tuppaavat epäonnistumaan. Näin usein käy, koska saavuttamisen tyydytys tavoittaa psyyken ja laimentaa tavoitteen suurelta osin silloin kun tieto asiasta leviää sosiaalisesti, oli se sitten ennen tai jälkeen saavutuksen.
Tämä historiallisesti todennettu aspekti aiheuttaa, että helpohkot suunnitelmat muuttuvat esipaljastuksen seurauksena melko haastaviksi toteuttaa.
Ei mitään! Banaaleihin, rahvaanomaisiin tavoitteisiin ei meinaakaan kyetä fokusoimaan. Ulostulon tarkoitus voi olla skaalata näkymättömillä mekanismeilla tavoitteet sopivan tiukiksi, jotta mielen tarkentaminen niihin laserin lailla jo sinänsä saavuttaa valon nopeudella itse tavoitteen. Tavoitteen ollessa kirkas, tiivis ja memeettisesti (ei välttämättä sanallisesti) oikein strukturoitu, tavoitteen täydellinen ymmärtäminen on sama asia kuin sen saavuttaminen. Ainakin tämän tyyppisissä negaatioaspiraatioissa jotka kiteytyvät ilmaisuun "Just don't it".
Tilannekohtaisesta vaikeudesta riippumatta infoaddiktio kannattaa todellakin lopettaa, sillä se tappaa tai tuhoaa johdonmukaisen pitkäjänteisen toimintakyvyn noin puolet nopeammin kuin muut yleiset riippuvaisuudet (tätä ns. Lötjösen lakia ei ole vertaisarvioitu, joten se on poikkeuksellisen aito ja turmeltumaton).
