UNHOLAN MIESPOLVET

"Kiitävi aika

vierähtävät vuodet

miespolvet vaipuvat unholaan."

Bernhard Severin Ingemannin vuonna 1850 sanoittama meemi on kummitellut mielessäni eri asteisesti jo neljättä kymmenettä vuotta. Sen tuoma mielleyhtymä on toivottoman lohduton, pohjattoman syvä, riipivän lopullinen. Riippumatta siitä, miten päin sitä makustelee ja kääntelee eri tilanteissa sen tuodessaan itsensä esille, se ei tunnu kuvaavan mitään muuta kuin elämän implisiittistä turhuutta - kadotusta, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Muistan tuon prosessin, kun alle parikymppisenä tajusin tämän lukuisia kertoja koulussa ja kirkossa väkisin veisatun virren hyvinkin tutun fraasin ytimen.  Muutaman hetken aikana se löi läpi mieleeni, kuten poranterä tovin tasaisesti hinkattuaan breikkaa reiän läpi jostain tiukasta materiaalista. Ydin oli kammottava. Se kertoi vanhan kansan termeillä totuuden olemisestamme täällä: millään tekemisilläni ei ole mitään merkitystä kuin hetkellisesti. Vuosien mittaan pohdin tätä tajuamaani faktaa ja yritin löytää reittiä siitä pois. Jos teen suurtekoja, saavuttaako Unhola minut? Jos saan lapsia, jätän mittavan henkisen perinnön, kirjoitan kirjoja jälkipolville, ja pelastan maailman politiikalla tai jotenkin muuten, vaivunko silti Unholaan? Kyllä. Voin lykätä ja hidastaa Unholan ylivaltaa huomattavisakin määrin, mutta lopulta se tavoittaa meistä jokaisen. 

Lopulta Maailma kuolee ja viimeinenkin persoonallisen muiston hipaus haihtuu epäjärjestyksen kylmyyteen, viimeisen valkoisen kääpiön ytimen kadotessa lopullisesti ajan syöveriin. Tätä faktaa edes Yuval Noal Harari ei pystyy kiertämään, epätoivoisesta yrityksestä ja ihmiskunnalle ei niin hyödyllisestä yrityksestä huolimatta...

Tällaista musertavaa johtopäätelmää olen sitten itkenyt ja pusertanut, pyrkien löytämään keinon ja sanoituksen sille, miksi ihmisen tulisi yrittää mitään. Miksi - muuten kuin ymmärtämättömyyttään - menneet polvet ovat uhranneet henkensä ja enemmänkin, säilyttääkseen meille Maan jossa elää, mahdollistaakseen edes olemassaolomme saatikka kaiken tämän runsauden josta nautimme? Miksi tehdä tämä, jos kaikki kuitenkin on tilapäistä ja jälkipolvet jossain vaiheessa menettävät kaiken. Minkä takia uhrata kymmenien tuhansien tuntien kautta hankkimasi tietotaito yhteen turhaan sekunnin murto-osaan muiden käskemänä. Mitä varten, mitään vastaan sanomatta, antaa vapaaehtoisesti sirpalekranaatin kappaleisiin pirstaloiman ruumiisi mädäntyä Laatokan rantaliejussa, jos a.) kukaan ei muista edes nimeäsi saatikka tekojasi b.) ei lopulta tule olemaan olemassa ketään, joka voisi osata muistaa tai tehdä muutakaan inhimillistä.

Jos kaikki päätyy pimeyteen, eikö kannata ehkä jopa mielummin jouduttaa tätä luonnollista lopputulemaa kuin lykätä sitä? Siinäpä trendikäs kysymys. Kaikesta huolimatta olen vakaasti sen kannalla, että ei.

Ihmisen luonto on mennä eteen päin. Ratkaisu synkimpään problematiikkaan löytyy tämän luonnon loppuun asti tulkkaamisesta. Kadotuksen paino, kun asiaa alkaa pohtimaan, on valtava, ylitsepääsemättömältä tuntuva. Siitä pääsee irtautumaan ainoastaan samalla tavoin kun kaikki muutkin itseä voimakkaammat asiat ratkaistaan; asymmetrisesti, ovelasti sivuoven kautta.

Miksi tällainen eteen päin painava luonto, evoluutio, ja aika yleensäkään tai mitään on olemassa? Siksi, että tekisimme täällä asioita ja tajuaisimme olevamme olemassa! Kun ihminen tajuaa aidosti olevansa olemassa, kadotus haihtuu höyrynä ilmaan. Ei tilapäisesti, vaan lopullisesti. Tätä on hieman hankala selittää muutamalla sanalla. Sinä hetkenä, kun ihminen ymmärtää oikeasti että hän itse on, hän myös ymmärtää että Unholaa - eli aikaa - ei ole. Se ikimuistettava hetki ikuistaa ihmisen sielun maailmanhistoriaan kestävämmin kuin mikään marmoripaasi tai kuningaskronikka.

Olemisen;

Ajan harhan;

Tajuntamisen;

syväpiirtoisuuteen verrattuna Akaasiset aikakirjat - jonne kuulemma säilötään kaikki ihmisten teot ja ajatukset - ovat Aku Ankan taskukirjoja.

En saata todeta, että olemuksen tajuamisen tavoittaminen olisi helppoa tai nopeaa. Mutta jos sitä tavoittelee, sen löytämisen hetki lopulta tulee. Jos ei vielä valjennut, kyseessä on ilmeisesti sama juttu kuin Jeesustelijoiden paseeraama taivasten valtakunta ja sofistien paneroima valaistuminen, Nirvana. Uskonnon kanssa tällä pikku pohdinnalla ei välttämättä ole hirveästi tekemistä, introspektion kanssa kylläkin. Itsehän en kuulu kirkkoon tai muihin lahkoihin, mutta harrastan mm. metafysiikkaa ja okkultismia, sekä kirkossa käyntiä aina ajoittain. Henkevyys, välillä ellei usein, päätyy kultivoituneisuuteen henkisyyden vastakohtaisuuksien kautta. Josko tämä edistys on subjektiivista tai ns. objektiivista, menettää inherentisti merkityksensä samassa suhteessa edistykseen itseensä.

Omaehtoiseen nirvanaan kannattaisi kenties ihmisen tähdätä juuri nyt, semminkin kun ulkoiset olosuhteet alkavat olla nykyään ns. jyrkänteen reunalla. Systeemiä hinuroidaan kohti kaaosta laajalla spektrillä. Meidän ei ehkä ole mahdollista saavuttaa valtaa kääntää tätä maailmanhistoriassa syklisesti toistuvan inhimillisen äärityperyyden voittoriemua ilman valtavia katastrofeja. Silloin, siinä ahdingon alhossa ja sen omintakeisten näkymättömien energioiden vivuttamana, meillä on kuitenkin mahdollisuus saavuttaa "taivasten valtakunta" yhdessä hetkessä eläessämme. Me voimme tarvittavana aikana nousta yli maallis-turhautumis-typeryys-älyttömyys-toivottomuus-möhkäleen, ja tilanteen mukaan joko toimia maallisilla kriteereillä relevantisti tai ylittää tuon olennaisuuden, jos olemme riittävästi harjoittaneet valmistautumista tällaiseen nousujohteeseen reitittämällä sellaisen valmiiksi etukäteen.

Ei silti, etteikö meidän kannattaisi myötävaikuttaa valon edistymistä ja vastustaa typeryyttä ja kaaosta kaikin voimin ja väsymättä. Joskin vastaanpanemattomat sekulaarit syklit, jotka pitävät ihmistä pelkkänä välikappaleenaan, saattavat mitätöidä nämä vaivalloiset toimemme ajan pyörteissä. Sen takia meidän ehdottomasti tulee suhteuttaa ulkoinen ja sisäinen, olennainen ja epäolennainen, ja löytää ikuinen ajaton valo sisältämme. Kuten sanotaan, hyvän sään aikana. Pakkasella voi olla ihan hyvä sää.

"Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan."

Taivainen sointu, kyllä. Maa on niin kaunis.